Tämän viikon aihe on hieman tavallisuudesta poikkeava. Minulla ei nimittäin yleensä ole ollut juurikaan tapana käyttää aikaa pelaamiseen loma-aikojen ulkopuolella, eikä tällainen puhdas pelisisältö siksi tule olemaan blogin ydinsisältöä jatkossakaan. Nyt kävi kuitenkin niin, etten ole viime perjantain jälkeen tehnyt vapaa-ajallani kauheasti muuta, kuin ulkoillut koirien kanssa ja pelannut viikko sitten julkaistua Hogwarts Legacyä. Näin ollen minulla ei ole tänään kertakaikkisesti muuta kerrottavaa, kuin tuoreet kokemukset tästä peliuutuudesta. Lukuvinkki: Jutun kuvituksena on kollaaseja pelistä ottamistani screenshoteista. Mobiililaitteella lukiessa kannattaa kääntää laite vaakatasoon, niin kuvat näkee isompana!
J.K. Rowlingin Harry Potter-kirjasarjan velhomaailma on ollut minulle eräänlainen ”happy place” siitä saakka, kun kirjat niiden ilmestyessä ensimmäistä kertaa luin. Meille 90-luvun alun lapsille kyse taitaa olla suorastaan eräänlaisesta sukupolvikokemuksesta. Vuosien saatossa olen palannut kirjojen pariin yhä uudestaan ja uudestaan, enkä enää osaa sanoa, montako luku- ja kuuntelukertaa pariinkymmeneen vuoteen on mahtunut. Elokuvatkin ovat toki tulleet tutuiksi, mutta pidän niistä lähinnä visuaalisten yksityiskohtien vuoksi. Tarinalle ne eivät onnistu tekemään oikeutta, sillä kiireen tuntu ja monien parhaiden kohtien poisjättö paistavat niistä liikaa. Siksi onkin mahtavaa, että Hogwarts Legacy toi tullessaan uudenlaisen mahdollisuuden kiireettömään visuaalisista herkuista nauttimiseen!
Ensimmäiset 30 tuntia
Kuluneen viikon aikana olen seikkaillut tuntikausia ympäri Tylypahkaa, Tylyahoa sekä niitä ympäröiviä, sympaattisten pikkukylien täplittämiä alueita. Ihan vain kaikessa rauhassa tutkien ja ihastellen. Toki pelin keskiössä olevaa tarinaakin on välillä ollut pakko edistää, jotta vapaaseen seikkailuun saa lisää eväitä. Joidenkin tietojen mukaan tarina olisi mahdollista pelata läpi reilussa 30 tunnissa, mutta itse olen käyttänyt vastaavat 30 tuntia niin antaumukselliseen haahuiluun, että olen suorittanut vasta 26% pelin questeista.
Tylypahkassa olen ehtinyt muun muassa törmätä räyhähenki Riesuun, löytää tieni tarvehuoneeseen, osallistua oppitunneille, kulkea yksisilmäisen noidan kyttyrän kautta hunajaherttuan kellariin johtavaan salakäytävään, bongata tuttuja tauluja, kuvakudoksia ja esineitä sekä harjoitella luudalla lentämistä. Tylyahon ensivisiitilläni käytin yhdeltä istumalta kolmisen tuntia kiertäen joka sopukan, johon ilman lukkojen avaamista suinkin pääsin. Sitä ei voinut olla hymyilemättä, kun sai rauhassa kierrellä Hunajaherttuassa, Kolmessa luudanvarressa, Zonkon pilapuodissa, postitoimistossa, Sianpäässä ja monessa muussa paikassa.
Plussat
Tämän pelin ehdoton suola on sen huikean yksityiskohtainen, huolella toteutettu visuaalisuus ja äänimaailma, joihin uppoutua nauttimaan. Niin suuret linjat kuin pienet yksityiskohdat ovat kaikki ihan viimeisen päälle. Tylypahkaa voi vapaasti koluta ristiin rastiin ja löytää kirjoista tuttujen asioiden lisäksi vaikka mitä muuta kiinnostavaa ja mielikuvitusta ruokkivaa. Kuten esimerkiksi upeita erilaisia lyijylasi-ikkunoita, joiden tutkailu onnistuu parhaiten ulkona luudalta käsin. Käytävälle astuessaan voi nähdä vilaukselta siivouspuuhissaan olleen kotitontun, joka äkkiä kaikkoontuu. Oppilaiden keskinäisiä jutteluhetkiä on kiva jäädä kuuntelemaan ohikulkiessaan, sillä ne lisäävät osaltaan taianomaista tunnelmaa. Olenpa muutaman kerran nähnyt, kun joku onneton on saanut kotoaan räyhääjänkin.
Koulusta ja sitä ympäröiviltä alueilta löytyy monia pieniä aivopähkinöitä ja arvoituksia ratkottavaksi, mikä on kaltaiseni joka nurkan nuuskivan tutkimusmatkailijan mieleen. Myös varsinaiseen tarinaan liittymättömät Quest-tehtävät ovat olleet enimmäkseen mukavia suoritettavia. Tosin kelloa vastaan käyty tarkkuuslentokisa meinasi olla peliohjaimen taitavaan käyttöön tottumattomalle liian vaikea pala! Pelin sijoittaminen aikaan 100 vuotta ennen kirjojen tapahtumia oli sekin tekijöiltä hyvä valinta, sillä nyt pelikokemus antaa ainakin itselleni paljon enemmän, kun kaikki ei pyöri tuttujen hahmojen ja tarinoiden ympärillä.
Miinukset
Isoin miinuspuoli pelissä on päätarinan ja joidenkin pienempien questien mukana tulevat pakolliset taistelut milloin mitäkin vihollista vastaan. On kääpiötä, peikkoa, pahantahtoista velhoa ja jättiläishämähäkkiä. Itse en ole minkään sortin räiskinnän ystävä ylipäätään, eikä esimerkiksi valtavan peikon yhtäkkinen hyökkäys kesken hartaan tunnelmoinnin ilahduta minua lainkaan. Pelin varsinainen päätarina olisi varmaan muuten ihan mukiin menevä, mutta siihen vahvasti linkittyvien viholliskohtaamisten vuoksi koen sen hyvin epäkiinnostavana, enkä ole pyrkinyt edistämään sitä kovinkaan innokkaasti. Onneksi peli tarjoaa muiden vaikeustasojen ohella Story-moodin, jolla väkisin eteen tulevista taisteluista pääsee sentään helposti läpi.
Toinen harmillinen seikka on se, että uutta hahmoa aloittaessa on aina käytävä läpi sama tutoriaaliseikkailu, josta en ensimmäisellä kerrallakaan oikein pitänyt. Uusien hahmojen luonti olisi tarpeen, jotta pääsee tutkimaan kunkin tuvan oleskeluhuonetta. Kukin hahmo kun pääsee luonnollisesti vain edustamansa tuvan asuintiloihin. Toistaiseksi olen tutustunut vain yllä kuvissa näkyvään Korpinkynnen oleskeluhuoneeseen, mutta se on niin upea, että hinku olisi kova päästä myös Rohkelikon, Luihuisen ja Puuskupuhin tupien nurkkia koluamaan. Näiden isompien miinusten lisäksi monimuotoisuuden kanssa on lähtenyt keulimaan pahemman kerran, joka on lähinnä häiritsevää, kun ollaan kuitenkin 1800-luvun Skotlannissa. Toki se kuvastaa valitettavan hyvin tätä nykypäivää, jossa kaikesta on tehtävä monimuotoista vaikka väkisin.
Kannattiko tästä lystistä maksaa 60 euroa?
Ehdottomasti! Ensimmäisen viikon pelihetket ovat tuottaneet minulle niin valtavasti iloa, että koen pelin maksaneen itsensä takaisin heti kättelyssä. Jo pelkästään Tylypahkan keittiö monenmoisissa puuhissa häärivine kotitonttuineen on niin hieno, että sinne palaan aina vain uudestaan. Se taitaakin olla tähän asti pelissä nähdyistä paikoista suurin suosikkini. Paljon on kuitenkin vielä nähtävää jäljellä, sillä lukkojen avaamiseen tarvittava Alohomora-loitsu on vielä oppimatta ja moni lukittu ovi odottaa avaamistaan. Pelin edetessä odotan erityisesti pääsyä rehtorin kansliaan ja sairaalasiipeen sekä kykyä kerätä ja hoitaa taikaolentoja!
Enpä olisi uskonut, että vielä näin 31-vuotiaana eteen tulee peli, joka suorastaan imaisee mukaansa ja jota huomaan pelaavani hymy huulilla. Joitain mielekkäitä pelejä on toki aiemminkin tullut vastaan, muttei mitään tämän laatuista. Suosittelenkin tätä kokemusta lämpimästi kaikille kaltaisilleni Potter-kirjasarjan kanssa tiiviisti yhtä matkaa kasvaneille. Velhomaailmaan liittyvä nostalgia tämän pelin puitteisiin yhdistettynä on puhdasta onnellisuutta. Tähän kun vielä joskus saisi jatkoksi Lontoo-version, jossa pääsisi kiertelemään viistokujaa, taikaministeriötä sekä Pyhän Mungon sairaalaa. Miten huikeaa se olisikaan! Nykyiseen peliin olisi hieno saada myös mahdollisuus kokea Tylypahka jouluasussaan. Toivottavasti tekijätaholla olisi jotain tällaista mietintämyssyssään muhimassa.
Laitikkalan Laidalla 